Syrjäytettynä elämästä
Ville Venesmäen aikuisuutta värittivät köyhyys, velkaantuminen ja huono-osaisuus. 14 vuotta hän oli syrjäytettynä elämästä. Menneisyyttään hän ei voi muuttaa, mutta tarinallaan hän toivoo voivansa auttaa muita vaikeuksiin ajautuneita nuoria.Ville Venesmäen mukaan hänen syrjäytymiskierteensä alkoi siitä hetkestä, kun hänet huostaanotettiin 17-vuotiaana.
– Huostaanoton aikana erkaannuin kaikista vanhoista kavereista. Uudelta paikkakunnalta en saanut yhtäkään uutta ystävää.
Kaverit, ja erityisesti heidän hyväksyntänsä ansaitseminen, merkitsivät nuorelle Villelle mittaamattoman paljon. Kaveriporukkansa hierarkiassa Ville asettui pohjimmaiseksi. Hän teki kaiken sen, mitä muut eivät halunneet tai uskaltaneet tehdä. Hän häiriköi oppitunteja, härnäsi opettajia, kuskaili ystäviään mopolla ja kevarilla, lainasi rahaa pyydettäessä.
Koulussa Villen häiriköinti tulkittiin masennuksesi. Ville alkoi käydä säännöllisesti psykologin vastaanotolla. Psykologin tapaamisesta Ville ei kokenut koskaan olevan itselleen hyötyä. Hän olisi tarvinnut elämäänsä aikuisen, joka olisi nähnyt hänet muunakin kuin masentuneena nuorena.
– Opin näkemään itsessäni heikkouksia, vajavaisuuksia, oireita, ongelmia. Ensimmäisellä psykologin vastaanottokerralla menin sanoittamaan alakuloisuutta. Kun olin täyttänyt masennuskyselyn, niin minua ei vaivannut yksi asia vaan kaksikymmentä eri asiaa.
Jälkikäteen Ville on pohtinut, ettei masennusdiagnoosi selittänyt hänen perimmäistä ongelmaansa nuoruudessa. Hän halusi ansaita kavereidensa hyväksynnän keinolla millä hyvänsä, jotta ei olisi jäänyt yksin.
– Kukaan ei missään vaiheessa tarjonnut sellaista vaihtoehtoa, että tässä voi olla kyse jostain muustakin kuin välittäjäaineen epätasapainosta. Ratkomalla sosiaalisia haasteita olisi saatu kaikki muukin ratkottua.
Ystävältään Ville sai kuulla onnellisuuspilleristä. 14-vuotiaan Villen mielestä oli kiehtova ajatus, että yksi lääke voisi poistaa kaikki murheet.
17-vuotiaana Ville huostaanotettiin. Syynä oli päihderiippuvuus. Ville oli eronnut silloisesta tyttöystävästään, hän otti yliannostuksen rauhoittavia turruttaakseen pahaa oloaan.
– Taustalla olevat diagnoosit olivat sellaisia, että tiesin saavani rauhoittavia lääkkeitä, kun tarpeeksi monta kertaa pyydän. Ratkoin kaikkia eteen tulevia haasteita menemällä lääkäriin. Se oli sellainen ratkaisumalli, mihin olin oppinut.
Huostaanoton myötä Ville muutti uudelle paikkakunnalle satojen kilometrien päähän lapsuudenkodistaan. Silloin Villen pahin pelko toteutui. Hän jäi yksin.
Villen mielestä monen syrjäytyneen nuoren ongelmana on elämän kaventuminen tietokoneen sisälle. ”Päivät kuluvat yötä myöten siellä. Normaalit sosiaaliset suhteet puuttuvat.”Syrjäytetyn arkea
Huostaanoton päätyttyä Ville muutti omaan asuntoon takaisin synnyinseuduilleen. Hän jätti ammattikoulun kesken ja lukittautui neljän seinän sisälle silloisen tyttöystävänsä kanssa pelaamaan tietokonepelejä. Pahimmillaan Ville pelasi 15 tuntia päivässä. Kodista hän poistui vain hakemaan kaupasta ruokaa, käymään lääkärin vastaanotolla tai sosiaalitoimistossa. Kodin ulkopuoliset sosiaaliset suhteet rajoittuivat terveydenhuollon henkilökuntaan ja kaupankassaan.
Vailla toisen asteen koulutusta Ville alkoi etsiä helppoa tietä toimentuloon. Hän ajautui epämääräiseen puhelinmyyntibisnekseen. Hän tuli itse huijatuksi ja tahtomattaan myös huijanneeksi muita. Selviytyäkseen tilanteesta hän turvautui pikavippeihin.
Kun Ville kertoi velkaantumisesta psykiatrisella vastaanotolla, hänen velkaantumisensa tulkittiin maaniseksi käyttäytymiseksi.
– Tuntui siltä, ettei velkaantumisella ollut suurta painoarvoa. Haluttiin vain löytää diagnoosi, johon velkaantuminen voitaisiin liittää. Minun kohdallani olisi enemmän pitänyt tarttua velkatilanteen korjaamiseen ja johdattelemiseen oikealle polulle. Velkaantumiseni on aina nähty oireena, vaikka mielestäni se on todellisuudessa ollut syy moniin oireisiin.
Velkaantumiseni on nähty oireena, vaikka todellisuudessa se on ollut syy moniin oireisiin.
Ville häpesi velkaantumistaan ja työttömyyttään. Uusia ihmisiä tavatessaan hän valehteli työskentelevänsä koodarina pienessä firmassa alihankintahommissa. Näin hän vältti vaivautuneet katseet, kiusalliset hiljaisuudet.
Velkaantumisen hän salasi vuosia jopa omilta vanhemmiltaan.
– Kun tilannekin on ollut sellainen, ettei ole ollut mahdollisuutta sitä velkataakkaa setviä. Häpeää olen lietsonut. Olen itseäni ruotinut ja sättinyt siitä, että ei ole ollut tutkintoa tai työpaikkaa.
Ville yritti hakea huonoon taloudelliseen tilanteeseensa ja työttömyytensä ratkaisua jatkamalla kesken jääneitä opintoja. Kynnys opintojen aloittamiseen oli kuitenkin suuri.
– En ole koskaan saanut kunnollista tukea koulun jatkamiseen. Enemmänkin toppuuteltiin, että olenko varma, että pystyisin käymään koulua. Hoitotaho oli itselleni auktoriteetti. Siinä oli sellainen valta-asetelma. Jos he sanoivat, etten pystynyt johonkin, ajattelin että en varmasti pystykään. Ei kannata edes yrittää.
Koko nuoren aikuisuutensa Ville eli äärimmäisessä köyhyydessä. Kaupassa käyminen oli jatkuvaa hintojen vertailua ja rahojen laskemista. Kotona jokaisessa huoneessa ei ollut hehkulamppuja, koska lamppujen ostaminen olisi tarkoittanut luopumista kahdesta jauhelihapaketista.
Kun Villestä tuli isä 19-vuotiaana, hän piti huolen, että lapsi sai terveellisen ruuan. Itse hän söi vain makaronia tai oli päiviä syömättä.
– Köyhyys on itseään vahvistava elementti. Silloin kun elää kroonisessa niukkuudessa mielikään ei voi hyvin. Jatkuvassa niukkuudessa elämisellä on omat sosiaaliset, taloudelliset ja inhimilliset vaikutuksensa ihmisen elämään, Ville pohtii.
Ville kuvaa entistä itseään nyökyttelijä asiakkaaksi. ”En vaatinut mitään, minulla ei ollut mitään omia mielipiteitä, enkä halunnut olla vaivaksi.”Vähitellen Villen ajattelu vieraantui omasta arjesta. Hänen univaikeuksiaan hoidettiin unilääkkeillä, närästystä närästyslääkkeellä. Samaan aikaan hänen sängystään oli runko poikki, hän nukkui muutamia tunteja päivässä ja söi epäsäännöllisesti, jos ollenkaan. Merkittävänä syynä univaikeuksille ja syömättömyydelle oli juuri Villen rahavaikeudet. Uuteen sänkyyn ei ollut varaa, syömättömyydellä hän säästi ruokakustannuksissa. Toisaalta Ville ei edes ymmärtänyt, että säännöllisellä ruokailurytmillä, nukkumisella ja liikunnalla olisi vaikutusta hänen hyvinvointiinsa.
– Nämä saattaisivat olla tavalliselle tallaajalle ilmeisiä selityksiä, mutta olin oppinut selittämään, että ne ovat vain oireita jostakin. En ole osannut ajatella, että edes voisin tehdä jotain omaa tilannetta edistääkseni.
Jos ihminen elää kroonisessa niukkuudessa, ei se tietenkään edesauta toipumista.
Jälkikäteen Ville on miettinyt, että hän olisi tarvinnut tukea juuri rahavaikeuksiensa selvittämiseen. Velkaantuminen, huono rahatilanne ja epämielekäs arki ruokkivat masennuksen oireita.
– Hoitamalla muiden ohessa mielenterveyspalveluissa rahavaikeuksia voitaisiin samalla auttaa näitä, jotka ovat siellä mielenterveyspalveluissa asiakkaana. Jos ihminen elää kroonisessa niukkuudessa, ei se tietenkään edesauta toipumista.
Vuosia Villen päivät kuluivat tekemättä mitään. Tekemättömyys vahvisti arvottomuuden kokemusta. Ville ei kokenut itseään eikä omaa elämäänsä merkitykselliseksi.
– On vaikea kokea olevansa arvokas, jos oma rooli yhteiskunnassa on pelkkä ongelma, joka on rasitteena kaikille muille.
Tukihenkilö auttoi pinnalle
Kolme vuotta sitten Villen isä huolestui. Villen elämä oli luisumassa lopullisesti raiteilta. Isä pyysi apua takavuosien tuttavaltaan. Eläkeläismies lupasi katsoa, mitä voisi tehdä.
Miehestä tuli Villelle tukihenkilö, jota ilman hän ei olisi tässä. Ville tapaa tukihenkilöään edelleenkin viikoittain kahvikupin äärellä.
– Se on sellaista kahvipöytäkeskustelua, vastapainoa oire-ongelma-keskustelulle, jota olin vuosia tottunut käymään. Hän on opettanut näkemään arkisia selityksiä ja ratkaisuja asioille. Auttanut poluttamaan pieniä onnistumisia, mikä on luonut uskoa pärjäämiseen.
Ville alkoi syödä säännöllisesti, nukkua kunnon yöunet ja vähentää pelaamista. Hän ei ole ollut enää vuosiin riippuvainen yhteiskunnan palveluista. Hänen masennuksensa alkoi helpottaa, kun arki muuttui mielekkääksi.
– Minulle sanottiin usein, että ensin pitää saada pää kuntoon, että voi tehdä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että se on ollut se tekeminen, mikä sen pään on saanut kuntoon.
Villen voimavaroja arjessa ovat perhe, kokemusasiantuntijana toimiminen ja harrastukset. ”Pianoa soittelin erityisesti ala-asteikäisenä varsinkin. Edelleenkin jotakin osaan soittaa. Se on ihan mukava harrastus.”Pienillä onnistumisilla Ville on saanut valettua uskoa pärjäämiseensä. Hän elää nykyään yhdessä vaimonsa ja tytärpuolensa kanssa, kiertää puhumassa kokemusasiantuntijana ja toimii itse arjen tukihenkilönä eräälle tuttavalleen.
Nykyään Ville uskaltaa haaveilla tulevasta; suunnitelmissa on kouluttautuminen ja sitä kautta työllistyminen aikanaan. Prioriteettinaan hänellä on halu auttaa vaikeuksiin ajautuneita nuoria.
– Omaa historiaani en voi uudelleen kirjoittaa. Toivottavasti tästä voidaan oppia, että jonkun muun kohdalla toimitaan toisin.
Teksti: Sini Rantanen
Kuvat: Juho Horttanainen