Vielä yksi laina – kun häpeä piti velkakierrettä yllä

En pelännyt vain rahojen loppumista. Pelkäsin sitä hetkeä, jolloin joutuisin katsomaan läheistäni silmiin ja sanomaan: en enää pärjää. Olin tottunut järjestämään ja ratkaisemaan. Jos jokin meni rikki, korjasin. Vähitellen siitä, mitä olin pitänyt vahvuutenani, tuli tapa peittää oma hätäni.

Kun yksi laina johti seuraavaan

Taustallani oli yrittäjyyttä ja yhteisen yrityksen konkurssi. Olimme selvinneet myös aiemmasta ylivelkaantumisesta, mutta konkurssi ei jäänyt vain paperille. Sen mukana mureni suunnitelmia ja käsitys itsestäni ihmisenä, joka kyllä selvittää vaikeudet. Vaikka elämä jatkui, epäonnistumisen pelko jäi kulkemaan mukana.

Yrittäjyydestä oli jäänyt myös sitkeä ajatus: ratkaisu on löydettävä, vaikka väkisin. Kun myöhemmin talous alkoi kiristyä, vanha kokemus vaikutti kahdella tavalla. Se antoi uskoa siihen, että tästäkin selvitään. Samalla ajatus uudesta epäonnistumisesta tuntui sietämättömältä.

Uusi velkakierre ei alkanut yhdestä suuresta ostoksesta. Oli koti, remonttia, opiskelua ja tavallisia arjen menoja. Halusin pitää kiinni elämästä, jota olimme rakentaneet.

Kun rahat eivät riittäneet, käytin luottoa. Yksi lasku saatiin maksettua, ja hetkeksi pystyin hengittämään.
Seuraavassa kuussa maksettavana oli myös edellinen laina korkoineen. Siirsin maksuja ja otin lisää velkaa. Lopulta uudella lainalla hoidettiin vanhojen lainojen eriä. Rahaa liikkui, mutta liikkumavara väheni.

Vielä yksi laina. Vielä yksi kuukausi. Sitten kaikki tasaantuu. Nyt nuo sanat kuulostavat varoitusmerkeiltä. Silloin ne kuulostivat toivolta. Tiesin kyllä, että velka pitää maksaa takaisin. Mutta aloin katsoa tulevaisuuden sijasta vain seuraavaa eräpäivää. Uusi laina toi helpotuksen tähän päivään ja suuremman taakan huomiseen.

Häpeän kierre ei näy tiliotteissa

Rahan rinnalle kasvoi toinen kierre: häpeä. En pelännyt vain laskuja. Mietin, olenko enää luotettava puoliso. Olenko epäonnistunut vastuunkantajana? Jos en saa tätä kuntoon, mitä minusta ajatellaan?

Ajattelin: hoidan tilanteen ensin ja kerron vasta sitten. Halusin tuoda kotiin ratkaisun, en ongelmaa. En kertonut kaikkea, ja se oli väärin. Läheiselläni oli oikeus tietää yhteisen talouden tilanteesta ja tehdä päätöksiä oikeiden tietojen pohjalta. Tarkoitukseni ei poista vastuuta salailusta.

Silti olen joutunut kysymään, miksi juuri läheisimmälle ihmiselle kertominen tuntui niin vaikealta. Eikö läheisen suhteen pitäisi olla paikka, jossa saa sanoa: minä mokasin, minua pelottaa, tarvitsen apua?

Osa pelosta oli omaa häpeääni. Kuvittelin jo etukäteen pettymyksen ja torjunnan. Häpeä ja epäonnistumisen pelko saivat minut varomaan sanojani. Aloin ennakoida vaikeita keskusteluja ja niiden mahdollisia seurauksia jo ennen kuin olin edes yrittänyt puhua. En voi tietää, miten asiat olisivat edenneet, jos olisin kertonut ajoissa. Tiedän vain, että oma pelkoni kasvoi lopulta suuremmaksi kuin rohkeuteni puhua. Se ei tee vaikenemisesta oikeaa, mutta auttaa ymmärtämään sitä.

Vaikeneminen antoi samanlaisen hetkellisen helpotuksen kuin laina. Kun en kertonut tänään, sain yhden rauhallisemman illan. Huomenna olisi pitänyt kertoa velkojen lisäksi siitäkin, miksi olin vaiennut. Häpeä kasvoi, ja kertominen vaikeutui.

Yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä

Ulospäin kävin töissä, nauroin ja puhuin tavallisista asioista. Sisälläni pyöri toinen elämä: palkkapäivä, lyhennys, korko, eräpäivä. Saatoin olla ihmisten ympäröimänä ja silti täysin yksin huoleni kanssa.

Kaipasin, että joku huomaisi minun voivan huonosti. Samaan aikaan tein kaikkeni, ettei kukaan huomaisi. Läheinen saattoi nähdä vetäytymiseni, muttei sitä, miten paljon pelkäsin. Minun olisi pitänyt sanoa se ääneen.

Kun työtilanteeni horjui, myös viimeinen tunne hallinnasta alkoi kadota. Yritin entistä kovemmin. Pitkittynyt paine kavensi ajattelun seuraavaan laskuun. Pitkittyneet taloudelliset vaikeudet ja niihin liittynyt vaikeneminen vaikuttivat elämääni paljon laajemmin kuin olin osannut kuvitella. Menetin asioita, joita olin pitänyt elämässäni pysyvinä ja tärkeinä. Kaikkea tapahtunutta ei voi selittää pelkillä veloilla. Omista päätöksistäni ja niiden seurauksista kannan oman vastuuni.

Jos pelkäät taloudellisten vaikeuksien muuttavan elämääsi peruuttamattomasti, haluan sanoa tämän: minun kokemukseni ei ole ennustus sinun tulevaisuudestasi. Vaikeistakin tilanteista voi löytyä tie eteenpäin, kun niistä uskaltaa puhua ja hakea apua.

Apua myös siihen, miltä velka tuntuu

Olen lähtenyt selvittämään velkojani ja hakenut apua. Velkajärjestelyni on edelleen kesken. Olen tarvinnut muutakin kuin taloudellisia laskelmia: keskusteluapua, vertaistukea ja mahdollisuutta ymmärtää, miksi häpeä sai minut vaikenemaan.

Siksi sanon toiselle vaikeuksissa olevalle: hae apua ajoissa, jo silloin kun huomaat lainaavasi maksaaksesi toista lainaa tai alat pelätä laskujen avaamista. Hae apua myös tunteeseen. Pelko, unettomuus ja häpeä ovat riittäviä syitä puhua jonkun kanssa. Takuusäätiöstä tai Talous- ja velkaneuvonnasta voi saada apua rahatilanteen selvittämiseen, ja keskusteluapu tai vertaistuki voi auttaa kantamaan henkistä kuormaa.

Sinun ei tarvitse tietää tarkkaa velkasummaasi tai osata selittää kaikkea heti. Ensimmäiset sanat voivat olla: ”Minulla on taloudellisia vaikeuksia. En tiedä, mistä aloittaa. Tarvitsen apua.”

Yksi keskustelu ei poista velkoja. Mutta se voi katkaista yksin pärjäämisen pakon. Sinun ei tarvitse ratkaista koko elämääsi tänään. Ensimmäinen askel riittää.

Minä en ole vielä maalissa. Olen menettänyt paljon ja joutunut katsomaan itseäni vaikeista suunnista. Kaikesta huolimatta olen päättänyt selviytyä. En enää yksin enkä vaikenemalla. Velat ovat osa tarinaani, mutta niiden ei tarvitse määrätä loppuelämääni.

JK

Julkaisemme kokemuskirjoituksen kirjoittajan pyynnöstä nimimerkillä.