Olet täällä

Vastaako 25-vuotias velkajärjestelylaki nykyisen luottoyhteiskunnan ongelmiin?

Tasan 25 vuotta sitten helmikuussa 1993 tuli voimaan laki yksityishenkilön velkajärjestelystä, joka merkitsi kokonaan uudenlaista oikeudellista ajattelua. Se katkaisi siihen saakka vallinneen elinikäisen velkavastuun periaatteen. Lain säätämisen taustalla oli tarve auttaa laman seurauksena ylivelkaantuneita vapautumaan ylivoimaiseksi käyneestä velkataakastaan. Sittemmin velkajärjestelylaki on vakiintunut pysyväksi - mutta suhteellisen vähän käytetyksi -  keinoksi korjata ylivelkaantuneen henkilön taloudellinen tilanne ja mahdollistaa hänelle uusi velaton alku.

Velkajärjestelylaissa sovitetaan yhteen velallisen ja velkojan keskenään ristiriitaiset intressit. Velkajärjestely merkitsee velalliselle usein suurta taloudellista hyötyä ja vastaavasti velkojalle luottotappion riskiä. Yleisen maksumoraalin ylläpitämiseksi velkajärjestelyn edellytykset on haluttu pitää tiukkoina: velallisen maksukyvyttömyyden tulee johtua pääosin hänestä itsestään riippumattomasta syystä, kuten sairaudesta, työkyvyttömyydestä tai työttömyydestä. Lisäksi velkajärjestelylle on este, jos velallinen on velkaantunut vastuuttomasti.

Keskustelu velkajärjestelyn edellytyksistä ja esteistä heijastelee mielenkiintoisella tavalla aikaa. Kysymys on siitä, millaisia velkaongelmia yhteiskunnassa kulloinkin esiintyy ja mikä on oikeudenmukainen riskinjako maksukyvyttömyystilanteessa.

Tavoitteena nopeampi velkavastuusta vapautuminen

Yhteiskunta ja luottomarkkinat ovat muuttuneet monin tavoin 25 vuodessa. Lain voimaantullessa suomalaisten velkaongelmat liittyivät pääasiassa yritys-, takaus- tai asuntovelkoihin. Nykyisin velkaongelmat syntyvät pääosin erilaisista vakuudettomista kulutusluotoista. Velkaongelmien taustalla ovat usein yksilölliset elämän- ja taloudenhallinnan ongelmat, mutta myös kulutusluottojen aggressiivinen tarjonta, niiden helppo saatavuus ja kohtuuttomat luottoehdot.

Luotonantajien toimintaan onkin kiinnitetty nimenomaista huomiota velkajärjestelylakia uudistettaessa. Esimerkiksi velkajärjestelytyöryhmä perusteli vuonna 2009 lain muutostarvetta erityisesti pikaluottojen aiheuttamilla ongelmilla:

”On tärkeää, että etenkin työikäiset velalliset, joilla on vielä toimintakykyä jäljellä, saadaan mahdollisimman pian aktiivisiksi toimijoiksi, toisin sanoen työntekijöiksi ja yrittäjiksi. Ei voida pitää hyväksyttävänä sitä, että yhteiskunnalle koituu voimallisen luottojen markkinoinnin seurauksena huomattavia kustannuksia ja kansalaiset joutuvat velkaantumisen vuoksi syrjäytymisvaaraan. Luotonantajien tulee jo luotonantotilanteessa varmistaa velallisen maksukyky ja toimia muutoinkin hyvän luotonantotavan edellyttämällä tavalla”.

Työryhmän lausuma kuvaa osuvasti nykyisen luottoyhteiskunnan haasteita sekä tarvetta suojata kansalaisia luotonantajien vastuuttomalta toiminnalta. Huomiota on kiinnitetty myös yhteiskunnalle aiheutuviin kustannuksiin.   

Velkajärjestelylakia on sen voimaantulon jälkeen korjailtu lukuisilla osittaisuudistuksilla. 2000-luvulla on pyritty helpottamaan velkajärjestelyyn pääsyä ja nopeuttamaan veloista vapautumista. Esimerkiksi vuonna 2010 velkajärjestelyn maksuohjelman normaalikestoa lyhennettiin viidestä vuodesta kolmeen vuoteen ja vuonna 2014 tarkistettiin velkajärjestelyn edellytyksiä ja esteperusteita korostamalla myös luotonantajan toimintaa.  Eri osapuolten eturistiriidoista kertoo kuitenkin se, ettei velkajärjestelylain kokonaisuudistus ole yrityksistä huolimatta onnistunut. Lain kokonaisuudistus kaatui vuonna 2011 sen jälkeen, kun velkajärjestelytyöryhmän esitys oli saanut lausuntokierroksella ristiriitaisen vastaanoton.

Tarve velkajärjestelylainsäädännön kokonaisuudistukselle

Velkajärjestelylakia uudistettaessa on ollut tavoitteena, että velkajärjestelyn käyttö lisääntyisi. Tilastojen valossa tämä lainsäätäjän hyvä tarkoitus ei ole käytännössä juurikaan toteutunut.

Tilastokeskuksen mukaan velkajärjestelyhakemuksia on jätetty käräjäoikeuksiin lain voimaantulon jälkeen vuodesta 1993 vuoden 2017 loppuun mennessä yhteensä 129 600. Hakemusten määrä oli suurimmillaan heti lain voimaantulon jälkeisinä vuosina (huippuvuosi 1995: 14 000 hakemusta). Viime vuosina velkajärjestelyhakemuksia on ollut noin 4 200 vuosittain.

Velkajärjestelyyn vuosittain hakeutuvien määrää voidaan pitää suhteellisen pienenä, kun huomioon otetaan velkaongelmissa olevien kotitalouksien kokonaismäärä. Esimerkiksi ulosotossa on vuosittain noin puoli miljoonaa ulosottovelallista ja yli 374 000 suomalaisella on maksuhäiriömerkintä.

Tilastojen valossa voidaankin kysyä, vastaako velkajärjestelylaki enää tarkoituksenmukaisella tavalla nyky-yhteiskunnan velkaongelmiin. Korostetaanko esimerkiksi velkajärjestelyn edellytyksiä harkittaessa vieläkin liian yksipuolisesti velallisen käyttäytymistä? Entä onko velkajärjestely menettelynä liian kankea ja raskas? Reagoiko se liian hitaasti nykyisen luottoyhteiskunnan velkaongelmiin? Onko ongelma itse lakitekstissä vai sen kapea-alaisessa soveltamisessa?

Velkajärjestelylaki merkitsi 25 vuotta sitten kokonaan uudenlaista ratkaisua silloisen yhteiskunnan velkaongelmiin. Vuosien saatossa lakia on korjailtu useaan kertaan ja etsitty oikeudenmukaista ratkaisua yhteiskunnan muuttuneisiin velkaongelmiin. Olisiko aika vihdoin kypsä velkajärjestelylainsäädännön kokonaisuudistukselle?

 

Minna Markkanen

 

 

Minna Markkanen, kehittämispäällikkö, Takuusäätiö

Minna Markkanen, Takuusäätiö