Olet täällä

Hometta ja muita vastoinkäymisiä

Omakotitalostamme löytyi hometta. Terveystarkastaja laittoi lapun luukulle, ja muutto vuokra-asuntoon oli pikainen. Kolme lasta, äiti ja isä sekä talolaina ja vuokramenot. Vielä tässä vaiheessa yhtälö ei ollut mahdoton ja kitkutellen selvittiin. Perheen astmaatikkojen oireet vähenivät terveen asunnon myötä, joskaan emme enää ikinä tule täysin oireettomiksi. Olimme maksaneet lainaamme jo kymmenen vuotta ja pyysimme ja saimme sen maksuvapaille kuukausille joksikin aikaa. Hetken aikaa sitä uskalsi jo luottaa tulevaisuuteen.

Vaan lysti ei kestänyt. Talo osoittautui läpimädäksi, eikä vakuutusyhtiötä liikuttanut hitaasti mädäntynyt koti. Korvauksiin olisi vaadittu nopean vahingon paikallinen ilmentyminen, mutta koska mätä oli jokaisessa ulkoseinässä, lattiassa ja katossa mitään ei ollut tehtävissä. Kosteus- ja mikrobivaurioihin perehtyneen yrityksen ja rakennusyrityksen raportit eivät olleet kaunista luettavaa. Homekoirakin itki jo eteisessä.

Suuri osa talon tavaroista menetettiin. Uudet vuodevaatteet, jotkin huonekalut, matot, pehmeäkantiset kirjat, koulu- ja kurssitodistukset, pehmolelut, kaikki mikä ei kestänyt desinfiointia tai 60 asteen konepesua joutivat suoraan roskikseen. Lisäksi tulivat homekoiralaskut, tutkimuskulut ja vuokra-asunnon vuokratakuu. Kaikki nämä menoerät söivät toisen vanhemman reilun kolmen kuukauden nettotulot. Kaupungin sosiaalitoimisto ei löytänyt yhtäkään pykälää, josta olisi ollut apua. Muuttokulut ja puhelinlaskut kasaantuivat, mutta se oli vasta alkua.

Talo osoittautui läpimädäksi, eikä vakuutusyhtiötä liikuttanut hitaasti mädäntynyt koti.

Sosiaalitoimisto teki parhaansa. Perheessä oli kuitenkin kaksi palkkaa tienaavaa - joskin kumpikin epätyypillisissä työsuhteissa matalapalkka-alalla ja toinen osa-aikaisena - tulot olivat nippa nappa liian korkeat toimeentulotukeen. Myös asumistukea haettiin ja se kohdistettiin asumisosoitteeseen eli vuokra-asuntoon.

Sitten tuli autokolari, josta onneksemme henkilövahinkoja ei tullut, mutta auto kärsi pahoja vaurioita. Koska toisen vanhemman työpaikka oli kiinni omasta autosta, oli työpaikka lähellä katkoa. Uusi auto tietysti maksoi maltaita, mutta töihin oli kuitenkin päästävä.

Reilu puoli vuotta uuden auton ja autolainan saamisesta toinen vanhempi sairastui oireyhtymään, joka oli vakuutuslääketieteellisesti olematon tauti. Ei sairaspäivärahaa. Siinä vaiheessa työpaikan ilmapiiri oli niin tulehtunut, että irtisanoutuminen oli parasta, mitä pystyi tekemään, ellei halunnut päästä hengestään. Kaikista epäkohdista ammattiliittoon ja työsuojeluun ilmoittaminen ei johtanut mihinkään.

Sairaus paheni vielä muutaman kuukauden, mutta sitten hoito alkoi auttaa. Toipuminen vei vielä puoli vuotta, josta ilman tuloja olimme noin neljä kuukautta. Jostain oli kuitenkin saatava rahaa vuokraan ja hometalon kuluihin. Talon olisi voinut myydä, mutta asumiskelvottomana siitä olisi saanut vain tontin hinnan, ja velkaa olisi jäänyt yli 25 000 euroa. Pakon edessä otettujen luottojen summa oli siinä vaiheessa 10 000 euroa, yhteensä 35 000 euroa. Autosta luopumista harkittiin, mutta olihan edes toisen vanhemmista päästävä töihin.

Toisen vanhemman työllistyminen onnistui lopulta paremmin kuin pelättiin. Käytännössä tästä palkasta verojen ja bussimatkakulujen jälkeen jää kuitenkin vähemmin käteen kuin ansiosidonnaisesta päivärahasta, mutta ansiosidonnainen ei ole ikuinen.

Lainat ja luotot eivät ole hirvittävän korkeat, mutta yhdistettynä vuokraan ne vievät toisen vanhemman palkan kokonaan ja toisenkin tuloista puolet. Nyt on vuosi laukattu pankeissa ja yritetty yhdistää luotot yhdeksi isoksi lainaksi. Tuloihin nähden velkaa vain on niin paljon, ettei yksikään pankki luota luottoa antaa. Toinen vanhempi tekee kahta työtä.

Reilun vuoden aikana meni koti, auto, terveys, työ ja paljon muutakin on ehtinyt tapahtumaan. Uskoni selviytymiseen on kuitenkin luja.

Luottotiedot ovat vielä juuri ja juuri kunnossa, koska tilanteeseen on havahduttu ajoissa. Laskuja on siirrelty, menot on karsittu ja ruokajonokin on käynyt tutuksi. Hätätilassa asuntolainaan saa vielä lyhennysvapaita.

Nykyinen vuokra-asunto on liian pieni, eikä lapsilla ole rauhaisaa tilaa tehdä läksyjä. Yksi lapsista oireilee murkkuikää kovasti, joten olemme taas tutustuneet uuteen viranomaistahoon, lastensuojeluun. Heidän suosituksellaan saamme uuden vuokra-asunnon, joskin kulut nousevat piikkinä pensaasta: korkeampi vuokra ja uudet takuut.

Kaikesta tästä huolimatta uskon, että asiat järjestyvät. Meillä on katto pään päällä, ruokaa ja ennen kaikkea toisemme. Meillä ei ole uusimpia kännyköitä tai tietokoneita, totta kai haluaisimme, mutta minkäs teet. Isovanhemmat asuvat toisella paikkakunnalla ja olemme onnellisia, kun pääsemme katsomaan heitä neljä-viisi kertaa vuodessa.

Meidän homehelvettimme on kestänyt kolme vuotta ja kestää vielä kuusi vuotta. Jos joskus saamme luottomme ja lainamme yhdistettyä, saamme enemmän pelivaraa jokaiseen kuukauteen, vaikka lainan maksu kokonaisuudessaan lykkääntyy vuosien päähän. Ja vasta kun kaikki on maksettu, voimme päättää talon ja tontin kohtalosta. Kotiinpääsystä siis ei ole vielä varmaa tietoa. Hometalon hävittäminen terveysviranomaisten kirjaamalla tavalla vaatisi lisää velkaa lähes saman summan, mitä sitä on ennestään. Moni ovi on siis lukittu ja aikalukoin suljettu.

Meillä on aina ennen tätä onnettomuussumaa pidetty kirjaa tuloista ja menoista enkä ikinä olisi uskonut, että minä, vainoharhainen pahoihin päiviin varautuva työnorja, olisin tällaisessa tilanteessa. Reilun vuoden aikana meni koti, auto, terveys, työ ja paljon muutakin on ehtinyt tapahtumaan. Uskoni selviytymiseen on kuitenkin luja.

Jos jotain tästä olen oppinut, niin periksi ei saa antaa, vaikka taistelunsa pitää oppia valitsemaan. Katkeruutta niihin viranomaisiin, jotka meitä eivät voineet auttaa, en suostu tuntemaan. En myöskään voi inhota itseäni luottojen otosta, sillä en nähnyt silloin muita vaihtoehtoja, enkä näe niitä vieläkään.

Haaveet ovat pieniä.

Lisäksi menneisyydessä tehtyjen valintojen jatkuva vatvominen on ajanhukkaa ja pois siitä vähästä ajasta, jonka voin olla perheeni kanssa. Pitkistä työpäivistä huolimatta perheen ja perheenä selviytymiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa.

Mikään ei kestä ikuisesti ja vielä jonain päivänä nuo hiivatin luotot yhdistetään ja pääsemme käymään Ruotsissa serkkuni luona. Haaveet ovat pieniä.

Lisäksi tietysti toivon, että nämä kokemukset kasvattaisivat lapsistamme järkeviä rahankäyttäjiä ja että he hakisivat apua tarpeeksi ajoissa. Asiassa kuin asiassa.

Lopuksi sinulle, joka luit tämän: kiitos ajastasi. Pysy vahvana, usko tulevaisuuteen. Elämä antaa meille sen, mitä me tarvitsemme, ei sitä mitä haluamme. Sen voima ja vahvuus on siinä, lyhyesti.

Nimim. Matkalla kotiin