Olet täällä

Kuka pelkää postimiestä?

”Pelko on kaikille ihmisille ja muille eläimille yhteinen tunne, joka liittyy tavallisesti todellisen ulkoisen vaaran havaitsemiseen, ja jonka oireet ovat sisäinen jännitys, levottomuus, kauhun tai paniikin tunne.” (Wikipedia)

Luulen, että moni muistaa lapsuudesta leikin, jossa huudettiin ”Kuka pelkää mustaa miestä”. Siihen vastaukseksi huudettiin ”En minä ainakaan” ja sitten juostiin karkuun. Leikin nimi on noista ajoista muuttunut, mutta edelleenkin sitä leikitään koulujen ja päiväkotien pihoilla. Muistan, miten 25 vuotta sitten huutaessani ”en minä ainakaan” ja kirmatessani karkuun, vatsan pohjassa oli kasapäin perhosia ja kyllä, minä todella pelkäsin. Silloin kyseessä oli leikki. Myöhemmässä vaiheessa elämääni leikistä tuli todellista. Kuka pelkää postimiestä?

Oikeastaan postimiehen pelko oli ensimmäinen askel elämäni leikissä, joka myöhemmässä vaiheessa laajeni sekä haastemiehen peloksi että ulosottomiehen peloksi. Leikkiin kuului olennaisesti myös pelkoa aiheuttavien ja lisäävien tilanteiden ja tapahtumien välttely: puhelimeen vastaamisesta tuli mahdotonta, eikä kirjekuoria pystynyt enää avaamaan. Tuntui kuin vastaamalla ja avaamalla minut olisi pakotettu nostamaan kaikki se pelko pöydälle ja katsomaan sitä silmiin. Siihen minulla ei ollut minkäänlaisia voimavaroja. Minun voimavarani olivat varattuina pelon ylläpitämiseen.

Pelko saa etsimään nopeita ratkaisuja ja helpotusta tilanteeseen, joka vaatisi rehellistä tarkastelua ja pitkäjänteistä työtä ja suunnittelua.

Minkälaista on elämä, jota hallitsee pelko? Se on kuluttavaa, ahdistavaa, surullista eikä se etene mihinkään. Pelko pitää otteessaan ja saa pysymään paikallaan. Pelko saa jumiutumaan ja kuiskimalla omia totuuksiaan siitä, miten ”kaikki on menetetty”, eikä ”mitään ole tehtävissä”. Se saa myös luovuttamaan. Pelko saa etsimään nopeita ratkaisuja ja helpotusta tilanteeseen, joka vaatisi rehellistä tarkastelua ja pitkäjänteistä työtä ja suunnittelua.

Kun postimiehen pelosta tulee arkipäivää, on selvää, että itse pelkoa aiheuttavan tilanteen, omien raha-asioiden rehellinen kohtaaminen ja selvittäminen, lipuu kauemmas ja kauemmas. Kun näin käy, pitkällä aikavälillä saamme elämäämme lisää pelonaiheita. Leikki laajenee ja leikkijät lisääntyvät. Postimiehen lisäksi juoksemme karkuun haastemiestä, ulosottoviranomaista ja pahimmassa tapauksessa lähimmäisiämme. Kyse ei olekaan enää postimiehen pelosta vaan elämän pelosta. Kuka pelkää elämää?

Minulla on ulosotossa suuri määrä velkaa, mutten pelkää enää.

Jos kirjoittaisin ilman omaa kokemusta asiasta, sanani saattaisivat tuntua kliseiltä. Mutta minä todella tiedän, miltä tuntuu pelätä kaikkea, koko ajan. Pelkäsin vuosikausia. Pelkäsin niin, että vielä vuosienkin jälkeen postiluukun kolahdus nostaa välillä tunnemuiston pintaan, iho muistaa vielä. Olennaisinta itselläni pelon voittamisessa oli ymmärtää se, etten yksinkertaisesti enää voi paeta. Halusin huutaa ”EN MINÄ AINAKAAN” ja jäädä seisomaan paikalleni. Halusin ottaa elämäni haltuuni. Joten minä kohtasin kaiken, mitä pelkäsin. Avasin laskut, vastasin puhelimeeni. Kerroin läheisilleni ja aloin järjestelemään asioitani. Otin apua vastaan ja otin asioista selvää. Mitä rehellisempi olin, sitä vähemmän pelkäsin.

Minulla on ulosotossa suuri määrä velkaa, mutten pelkää enää. Asiat ovat järjestyksessä, tulot vastaavat menoja. Olen opetellut uuden tavan elää ja hoitaa asioita ja sen ansioista ryhtini on suorempi ja katseeni kirkkaampi. Tiedän nyt, että asioilla on tapana järjestyä, kun ne vaan laittaa järjestymään, eikä anna pelolle valtaa. Kuka siis pelkää postimiestä?

En minä ainakaan.

 

 

 

Jenna Mäkelä

Kirjoittaja on kirjailija, sisällöntuottaja, kokemusasiantuntija, vertaistukiohjaaja, maksuhäiriömerkintäinen, ulosottovelallinen, äiti ja vaimo.

Jenna Mäkelä